Kun sydän antautuu

Olen kulkenut henkistä polkua yli kaksikymmentäviisi vuotta. Olen meditoitunut, etsinyt, oppinut ja kokenut paljon. Olen puhunut paljon myös omasta voimasta, siitä miten jokainen on oman elämänsä guru, ja uskonut, että lopulta kaikki löytyy sisältäni.

Sitten tapahtui jotain, joka muutti kaiken. Ensin sairastuin ja tyhjennyin kaikesta. Kaikesta henkisyyteen liittyvästä, kaikista tavoista etsiä ja pitää kiinni. Täältä voit lukea koko tarinan. Tuntui kuin elämä olisi vienyt minulta pois kaiken, mihin olin samaistunut. Ja juuri siinä tyhjyydessä tapahtui käänne. En ollut edes kuullut bhaktista aikaisemmin, mutta kun se astui elämääni, tuntui kuin jokin verho olisi vedetty pois silmieni edestä. Pieni asia ja samalla kaikki muuttui.

Se ero on lopulta hyvin yksinkertainen, mutta syvästi mullistava. Olin jo pitkään elänyt flow’ssa ja osittain antautuneena, mutta taustalla kulki silti ajatus, että kaikki nojasi minuun itseeni. Minun kasvuuni, minun kehittymiseeni, minun oivalluksiini. Jollakin tasolla uskoin yhä, että minun täytyy löytää, ymmärtää ja parantua.

Tämä on myös se, mitä länsimaisessa henkisyydessä ja new age - kentässä usein korostetaan, että kaikki avaimet löytyvät sisältäsi, löydä oma voimasi, luo itse todellisuutesi ja paranna itsesi. Se voi olla voimaannuttavaa ja tärkeä vaihe, mutta siinä on aina yksi keskeinen tekijä. Minä itse on keskiössä.

Kun bhakti tuli elämääni, painopiste siirtyi. Yhtäkkiä kyse ei ollut enää minusta tai siitä, mitä minä teen, vaan siitä, mitä Korkein tekee kauttani. Käytännössä se tarkoitti, että annoin koko elämäni Korkeimman käsiin. En vain ohjaksia, vaan myös hevoset, vaunut ja koko matkan. Kaikki, mitä olin yrittänyt hallita, oli nyt Hänen. Ja juuri siinä, mikä ennen olisi tuntunut voimasta luopumiselta, avautuikin todellisuudessa todellisen voiman vastaanottaminen.

Tämä näkökulman muutos ei koskenut vain suhdettani elämään yleensä, vaan myös sitä, miten ymmärrän kasvun, parantumisen ja eheytymisen. Bhaktin näkökulma näihin oli täysin erilainen kuin mihin olin aiemmin tottunut. Usein henkisessä kentässä parantuminen asetetaan päämääräksi. Kun minä paranen, niin voin olla tasapainossa, onnellinen ja eheä. Moni ajattelee myös, että kun minä voin hyvin, läheisenikin voivat hyvin, ja se onkin totta, sillä hyvinvointi heijastuu ympärillemme. Mutta tässä on yhä keskiössä minä itse. Silloinkin kun tavoite näyttää epäitsekäältä, se lähtee silti liikkeelle siitä, että minun täytyy ensin voida hyvin.

Bhaktissa näkökulma muuttuu kokonaan. Parantuminen ei ole enää se, mitä kohti kuljetaan, vaan se tapahtuu luonnollisena seuraamuksena, kun sydän avautuu Korkeimmalle. Jos parantuminen tapahtuu, se ei tapahdu siksi, että minä pyrin siihen, vaan siksi, että sydän on avautunut ja rakkaus virtaa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että bhaktissa ei olisi harjoituksia, päinvastoin. Rukoukset, laulut, mantrat ja palvelun teot vievät meitä yhä syvemmälle rakkauteen ja yhteyteen Suuremman kanssa. Ero on siinä, ettei niitä tehdä parantumisen vuoksi, vaan rakkauden vuoksi. Ja silloin, jos parantuminen tapahtuu, se ei ole vain minun iloni vuoksi, vaan siksi, että voisin rakastaa kirkkaammin, kiittää syvemmin ja palvella puhtaammin, ei vain toisia, vaan myös Korkeinta ja kaikkea, mitä on.

Bhakti muuttaa elämän niin, ettei sen tarkoitus ole enää etsiä omaa täyttymystä tai saavutuksia. Sen sijaan kaiken ytimeksi tulee rakkaus Jumalaan ja rakkaus kaikkea kohtaan. Harjoitukset, kuten rukous tai mantra, eivät ole enää keinoja päästä johonkin, vaan luonnollisia tapoja ilmaista tätä rakkautta. Ja vielä syvemmin sanottuna bhakti on elämää, jossa jokainen teko ja jokainen arjen hetki voi muuttua rakkauden eleeksi, kun sen omistaa Korkeimmalle

Ja koska bhakti on rakkauden elämää, sen syvin olemus avautuu vain antautumisen kautta. Todellinen rakkaus ei voi laskeutua muulla tavalla kuin silloin, kun ihminen päästää irti ja antaa tilan Korkeimmalle. Se ei ole jotakin, mitä voimme itse hallita, vaan se tapahtuu armon kautta. Antautuminen ei siis tarkoita vain sitä, että lakkaa yrittämästä hallita tai suorittaa, vaan sitä, että oivaltaa, ettei mikään ei ole koskaan ollutkaan minun käsissäni, ei silloinkaan kun luulin jo antautuneeni.

Antautuminen ei tullut minulle mielenpäätöksenä vaan hetkenä jolloin en enää jaksanut kantaa. Sairastuminen oli hetki joka avasi portin tyhjyyteen. Yhtäkkiä kaikki se, mihin olin tukeutunut, niin ulkoisesti kuin henkisesti, tyhjeni pois ja jäin keskelle tyhjyyttä. Vasta siellä, polvillani ja voimattomana, hallinnan tarve suli pois itsestään.

Antautuminen ei ollut sitä, että minä päätin luovuttaa, vaan että elämä johdatti minut pisteeseen jossa ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin laskea irti. Ja juuri siinä hetkessä avautui uudenlainen vapaus. Minun ei tarvitse kantaa kaikkea yksin vaan voin antaa kaiken Korkeimmalle ja olla väline jonka kautta rakkaus virtaa. Siinä avautuu rauha, joka syntyy vain antautumisesta.

Kun nyt katson taaksepäin, näen että tämä tyhjentyminen ja kipu eivät olleet rangaistus vaan armoa. Ne olivat lahja, joka johdatti minut antautumiseen. Ja jos sinäkin joskus löydät itsesi tilanteesta, jossa elämä tuntuu vetävän maton jalkojesi alta, ehkä senkin sisällä voi olla lahja, joka avaa oven johonkin syvempään.

Tämän jälkeen Korkein on ottanut hevoset, vaunut ja koko matkani ja vienyt minua yhä syvemmälle rakkauden polulle. Nyt se johdatus vie minut ensi viikon keskiviikkona Saksaan, Sri Peetha Nilaya ashramiin. Se on bhakti ashram, paikka jossa voin levätä ja antautua rakkaudelle. Tuntuu kuin olisin palaamassa kotiin ja samalla vatsassa on perhosia, sillä en ole koskaan aiemmin ollut ashramissa. Silti sydämessäni on tunne, että olen kulkenut sen polkuja monessa elämässä ennenkin, ehkäpä nunnan tai munkin kaavuissa.

Lupaan kertoa sinulle tästä matkasta ja kokemuksistani, kun palaan. Ehkä ne sanat voivat silloin kantaa myös sinulle palasen siitä valosta ja rakkaudesta, jonka tiedän siellä odottavan. <3