vapaus harhan takana

Länsimaisessa henkisyydessä on vahva ajatus siitä, että vapaus syntyy seuraamalla omia tunteita ja tekemällä asioita, jotka tuntuvat kevyiltä, luonnollisilta ja hyviltä. Monet meistä oppivat uskomaan, että vapaan elämän kuuluu virrata intuitiivisesti, spontaanisti, joustavasti ja sisäisen flown varassa. Nämä puolet voivat olla aidosti arvokkaita ja kuulua osaksi matkaa. Mutta helposti syntyy harha, että pelkkä mukavuus olisi merkki oikeasta suunnasta ja että epämukavuus olisi aina varoitus.

Juuri siksi lännessä syntyy ajatus, että "vapaus on sitä, että teen mitä haluan ja silloin kun haluan". Intialaisissa viisausperinteissä näkökulma on päinvastainen: "todellinen vapaus syntyy siitä, että olen vapaa haluistani."

Tämän eron ymmärtäminen on tärkeää, sillä länsimaisessa vapauskäsityksessä on myös varjo, josta harva puhuu.

Usein tämä vapauden kaipuu onkin hienovarainen pakenemisen muoto, pakoa vastuusta, arjesta, rakenteesta ja siitä, mikä oikeasti kasvattaa meitä. Tämän näkee monen henkisen ihmisen elämässä. Esimerkiksi voi syntyä tarve irrottautua maailmasta, sitoumuksista ja velvollisuuksista ja kutsua sitä vapaudeksi. Mutta Intian viisausperinteissä tämä ei ole vapautta vaan sidettä. Jos elämä pyörii sen mukaan, mikä tuntuu miellyttävältä, ihminen ei ole vapaa vaan mielihalujensa ohjaama.

Joogan ja Intian pyhien tekstien näkökulma on täysin toinen. Niissä sanotaan, että todellinen vapaus syntyy vasta silloin, kun halut eivät enää johda meitä. Suuret mestarit ovat opettaneet, että vapaus ei ole sitä, että seuraamme halujamme, vaan vapautta halujen vallasta. Vapaus ei synny siitä, että voi valita miellyttävän, vaan siitä, että voi valita oikean. Tätä kutsutaan dharmaksi. Dharma tarkoittaa sitä, mikä on oikein, sitä tekoa jonka elämä, sydän ja totuus kutsuvat tekemään, vaikka se ei olisi helppoa tai mukavaa. Dharma on omaa sielun velvollisuutta, suunta joka pitää mielen puhtaana ja sydämen vakaana.

Bhagavad Gitassa, yhdessä Intian pyhimmistä ja rakastetuimmista viisausteksteistä, tämä kysymys nousee esiin heti alussa. Arjuna haluaa paeta. Hän haluaa jättää vastuunsa, luopua velvollisuuksistaan ja mennä metsään meditoimaan. Hän haluaa olla henkinen ilman maailmaa. Krishna sanoo hänelle kuitenkin sanat, jotka rikkovat koko länsimaisen henkisyyden perusteet: pakeneminen ei vapauta ketään. Myös pakeneminen on teko ja se sitoo yhtä paljon kuin kiinnittyminen.

Todellinen vapaus syntyy vasta silloin, kun ihminen kohtaa tehtävänsä eikä enää väisty sen tieltä. Hän ei toimi halun vuoksi eikä pelon vuoksi, vaan siksi että se on oikein.

Bhaktiperinteessä rakkaus ei ole tunne, joka kantaa silloin kun elämä on miellyttävää. Rakkaus on sitä, että toimii silloinkin, kun ei tunnu miltään. Rakkaus on uskollisuutta, sitoutumista, palvelua ja arjen kantamista. Se on sitä, että tekee oikean teon ja omistaa sen Jumalalle, vaikka mieli haluaisi johonkin toiseen suuntaan. Tämä näkökulma muuttaa paljon. Sen sijaan, että elämä rakentuu tunteen ympärille, se alkaakin rakentua totuuden ympärille.

Oma oivallukseni on kypsynyt hitaasti ja omalla ajallaan. Olen vuosien ajan ajatellut, että vapaus on sitä, että voin elää juuri niin kuin haluan silloin kun haluan. Olen kulkenut flown mukana ja valinnut sen, mikä on tuntunut hyvältä ja aidolta. Uskoin myös, että intuitio on aina pehmeä suunta, joka vie kohti keveyttä ja miellyttävää tunnetta. Nyt ymmärrän, että todellinen intuitio ei ole tunne vaan totuuden ääni, ja siksi se ei johda aina miellyttävään, vaan siihen mikä on oikein. Tämä vuosi on tuonut minut tämän totuuden eteen ja tehnyt minusta nöyremmän kuin koskaan. Olen joutunut katsomaan itseäni ja elämääni hyvin suoraan, ilman suojaa tai selityksiä. Juuri siinä nöyryydessä on alkanut avautua se, mikä on totta.

Nyt tunnen, miten oivallus on pudonnut ajatuksista elämään. Näen selvästi, ettei vapaus ollutkaan vapautta, vaan pakenemista. Todellinen vapaus avautui vasta silloin, kun ymmärsin, ettei minun tarvitse seurata halujani. En ole vapaa silloin, kun teen mitä haluan. Olen vapaa silloin, kun halut eivät enää johda minua.

Tämän vuoden aikana tämä oivallus on syventynyt tavalla, jota en olisi voinut ennakoida. Hämeenkyrön hiljaisuus, luonnon läheisyys ja yksin eletty arki ovat olleet syvä vihkimys. Olen saanut nähdä itseni ilman mitään suojaa ja ymmärtää, mihin olen ollut kiintynyt ja mitä olen vältellyt. Monet vanhat kerrokset ovat saaneet pudota pois, ei rangaistuksena vaan vapautumisena. Hämeenkyrön rauha on ollut kuin kehto, jossa sain antaa vanhan minän hajota ja kuolla pois, jotta jokin aidompi voisi syntyä tilalle. Nyt tunnen selvästi, että tuo prosessi on tullut päätökseen.

Juuri tästä syystä olen nyt muuttamassa Helsinkiin. Ei siksi, että haluaisin. Ei siksi, että se tuntuisi helpolta tai mukavalta. Päinvastoin. Olisi paljon mielekkäämpää jäädä Hämeenkyrön rauhaan, luonnon syliin ja hiljaisuuteen. Mutta sisäinen suunta on selvä ja minä seuraan dharmani kutsua. On tullut aika astua toimintaan ja tuoda esiin kaikki se, mitä olen täällä oppinut. Minun on tarkoitus hoitaa talouteni tasapainoon, rakentaa perustuksia elämälleni, sitoutua työhön, valmistautua tuleviin teologian opintoihin ja olla temppelin läheisyydessä. Tämä on se suunta jonka elämä minulta nyt pyytää.

Nyt näen, että rakkaus Jumalaan ei ole sitä, että valitsen aina rauhan ja pehmeyden. Rakkaus on sitä, että teen sen minkä tiedän oikeaksi, vaikka se olisi vaikeaa. Se on sitä, että olen elämäni edessä enkä väisty sen tieltä. Tässä kohdassa alkaa vapaus, kun en enää pakene sitä, mikä on edessäni.

Vapaus ei ole tunne vaan sisäinen vakaus. Se ei synny olosuhteista, vaan siitä että en anna halujen tai pelkojen ohjata. Vapaus on kyky tehdä oikea teko niin, ettei tarvitse seurata mieltymyksiään eikä tarinoitaan eikä etsiä pakotietä.

Vapaus syntyy totuudesta eikä mukavuudesta. Ei siitä mikä tuntuu helpolta, vaan siitä mikä on oikein. Kun ihminen kääntyy kohti dharmaansa ja tekee sen, minkä sydän tietää oikeaksi, elämä alkaa kantaa. Siinä hetkessä avautuu todellinen vapaus. Ja juuri silloin vapaus on läsnä ilman illuusiota.