Vain ikuinen kantaa

Meidän ympärillämme on valtavasti asioita, jotka tuntuvat meille tärkeiltä: kotimme, ihmissuhteemme, saavutuksemme, tavaramme. Mutta jokainen niistä on vain lainassa. Jokainen niistä katoaa.

Kun lähdemme tästä maailmasta, lähdemme tyhjin käsin. Mikään, mihin olemme täällä kiinnittyneet, ei lähde mukaamme.

Ainut, mikä ei kuole, on sielumme. Ja vielä syvemmin: se rakkauden lähde, josta olemme syntyneet, Jumala itse.

Uni hopeapajusta

Viime yönä näin unen lapsuuden ystävästäni. Olimme taas yhdessä, kuin pieniä lapsia, ja muistelimme menneitä. Ehdotin, että menisimme kiipeämään niihin puihin, joita kasvoi hänen kadullaan, kauniisiin hopeapajuihin, joissa oli helppo kiipeillä.

Tällä kadulla oli ollut tapana, että jokaisen talon kohdalle istutettiin yksi paju. Jokaisella talolla oli oma puunsa, joka kasvoi muiden rinnalla tien varressa.

Silloin ystäväni kertoi minulle: ”Tiedätkö, jokainen talo tällä kadulla on myynyt oman pajunsa puufirmalle. He kiersivät talosta taloon ja tarjosivat pienen summan rahaa, jos saisivat kaataa puut. Ja jokainen suostui.”

Kun menimme katsomaan, näin vain katkenneet rungot. Kadun varrella ei ollut enää puita, jotka olisivat seisseet siinä ikuisuuden vartijoina, jokaisen talon kaunistuksena.

Katsoin niitä ja ajattelin: miksi? Miksi me ihmiset myymme puun, joka olisi kaunistanut elämäämme ikuisesti, vain pienen summan vuoksi?

Se oli kuin peili maailmasta, jossa elämme. Me ihmiset keskitymme niin helposti rahaan ja materiaan. Vaihdamme ikuisen kauneuden hetkelliseen hyötyyn. Ja juuri niin me voimme myös myydä oman sielumme: keskittymällä ulkoiseen, saavutuksiin ja katoavaan ja unohtamalla sen, mikä on pysyvää: sielumme ja yhteys Rakkauden Lähteeseen .

Kun kuolema hiipii lähemmäs nämä ajatukset eivät ole enää vain sanoja

Tiedän, mistä puhun, sillä Egyptissä olin niin huonossa kunnossa, että jouduin kohtaamaan tämän kysymyksen suoraan. Kehoni oli niin heikko, että välillä en enää ollut tässä maailmassa. Katoilin pois, en pystynyt ymmärtämään mitä minulle puhuttiin, enkä saanut itse puhuttua takaisin. Oli kuin ohut harso olisi jo erottanut minut tästä todellisuudesta.

Ystäväni, entinen sairaanhoitaja, sanoi jälkeenpäin: ”Minä todella luulin, että sinä jäät Egyptiin.”

Ja siinä hetkessä en enää vain kysynyt itseltäni, vaan todella jouduin katsomaan totuutta silmiin: jos nyt lähden, mitä minulla on mukanani? Onko minulla yhteys Jumalaan? Onko minulla turva lähteä?

Se oli nöyrä ja kipeä hetki, sillä jouduin myöntämään, että vaikka olen elänyt hengellistä elämää yli 25 vuotta, syvä yhteyteni Jumalaan oli silti hauras. Samalla koin selvästi, että sieluni jatkaa olemassaoloaan, vaikka kehoni ja mieleni kuolisivat, se tunne oli vahva ja lohduttava. Mutta juuri siinä hetkessä näin myös, että Jumalayhteyteni ei ollut juurtunut rakkauteen. Se oli enemmän rakentunut valon kokemuksille, korkealle värähtelylle, terveydelle ja vahvalle ololle. Kun kaikki se mureni, kun kehoni oli kivussa ja voimaton, yhteyteni ei enää kantanut. Kyllä, minulla oli yhteys, mutta se ei ollut vielä ankkuroitunut niin syvälle, että olisi kantanut silloin, kun kaikki muu luhistui ympäriltäni.

Ymmärsin, että todellinen yhteys Jumalaan ei voi olla riippuvainen siitä, jaksanko pitää värähtelyäni korkealla. Sen on oltava juurtunut rakkauteen, joka elää arjessa, jokaisessa hetkessä, teossa ja erityisesti myös silloin, kun olen heikoimmillani ja valo tuntuu poissaolevalta.

Tuo hetki poltti sisimpääni yhden varmuuden: jos tästä vielä nousen, tiedän, mille haluan omistaa loppuelämäni. Sille, mikä on pysyvää ja ikuista. Yhteyteen Jumalan, Ikuisen kanssa.

Mikä todella kantaa?

Me ihmiset työnnämme usein kuoleman pois mielestämme, aivan kuin se ei koskettaisi meitä. Mutta se on hetki, jota ei voi välttää ja se voi tulla koska tahansa, usein yllättäen, ilman että olemme siihen valmistautuneet. Juuri siksi sitä tulisi ajatella, sillä silloin kun kuolema tulee lähelle, emme enää voi paeta. Jokainen, joka on kokenut sen hetken, tietää, että siinä nousevat luonnollisesti elämän tärkeimmät kysymykset. Silloin paljastuu, mikä todella merkitsee, mutta jos sitä yhteyttä ei ole rakennettu elämän aikana, sitä ei enää siinä hetkessä luoda.

Jos emme ole hereillä, me usein valitsemme kaiken katoavan ja jätämme ikuisen huomiotta. Panostamme enemmän ulkoiseen kuin sisäiseen. Kiillotamme pintaa, keräämme saavutuksia, rakennamme ihmissuhteita ja silti unohdamme sen, mikä todella kantaa. Ihmissuhteetkin katoavat, aivan jokainen. Lopulta meistä jokainen seisoo yksin Jumalan edessä.

On kaksi asiaa, jotka ovat ikuisia ja jotka tuovat rauhan, kun kuolema koskettaa läheltä. Se, että koemme olevamme sielu, emme keho ja emme mieli sekä erityisesti se, että meillä on todellinen ja juurtunut yhteys Korkeimpaan rakkauden lähteeseen. Jos nämä kaksi asiaa on elänyt todeksi tässä elämässä, kuoleman hetkellä pelko väistyy ja sydän voi levätä turvassa.

Kysyn itseltäni, ja ehkä sinäkin voit: miten minä elän tänään? Annanko elämäni kulua katoavan perässä vai käännynkö kohti Ikuista? Menenkö sydämeeni, pysähdynkö kuuntelemaan sieluani, olenko yhteydessä Jumalaan tai siihen Korkeimpaan, millä nimellä minä Häntä kutsunkaan? Ja ennen kaikkea: elänkö niin, että rakennan tätä suhdetta joka päivä?

Sillä lopulta sinä kohtaat hetken, jolloin sinun on lähdettävä tästä maailmasta. Ja silloin vain yhdellä asialla on merkitystä: Lähdetkö rauhassa, sydän täynnä rakkautta ja turvaa, tietäen että lepäät Jumalassa. Sillä vain Ikuinen kantaa.