Sielun syvin kaipuu
Nykyajan spirituaalisuudessa puhutaan usein tietoisuudesta, universaalista energiasta, valosta tai kentästä. Nämä sanat ovat kauniita, ja itsekin olen aikaisemmin puhunut paljon juuri tietoisuudesta ja valosta. Se tuntui turvallisemmalta sanalta kuin Jumala, joka monille on raskas ja latautunut.
Monille juuri tämä sana on latautunut, koska siihen liittyy menneisyyden kokemuksia ja pelottavia mielikuvia. Mutta juuri silloin kannattaa pysähtyä kysymään: mitä tässä sanassa minua oikeastaan pelottaa? Sillä usein kyse ei ole Jumalasta itsestään, vaan siitä kuvasta, jonka olemme joskus hänestä saaneet. Ja tuo kuva voi muuttua.
Sen sijaan sanoissa kuten tietoisuus ja valo on jotakin vapauttavaa. Ne ovat laajoja, rajattomia ja neutraaleja. Kun ajattelen valoa tietoisuuskenttänä, se tuo minulle avaruutta. Mutta syvemmällä sielussani on aina ollut myös toinen kaipuu, nimittäin kaipuu suhteeseen.
Sieluni ei lepää pelkässä valossa. Se kaipaa rakkautta. Ja rakkaus ei synny abstraktista kentästä, vaan kohtaamisesta. Rakkaus tarvitsee kohteen, jonkun, ketä rakastaa ja jolle antaa itsensä.
Minulle tämä oivallus tuli selkeimmin silloin, kun sairastuin vakavasti. Huomasin, että valo yksin ei kanna. Se voi tuoda hetkellistä selkeyttä, mutta siinä ei ole turvaa silloin, kun kaikki murtuu. Valo tietoisuuskenttänä ei lohduta yksinäisinä öinä eikä kannattele, kun keho on heikko. Rakkaus sen sijaan kantaa aina.
Ehkä juuri tämä on se osa, mikä nykypäivän henkisyydestä usein puuttuu. Koska sana Jumala on monille niin latautunut, sitä vältellään helposti. Mutta samalla jää helposti puuttumaan juuri se syvin, mitä ihminen kaipaa, suhde siihen rakkauteen, joka kantaa yli kaiken. Ilman sitä henkisyys voi jäädä vajaaksi, valoisaksi kyllä, mutta ilman sydämen syvintä turvaa.
Ja eikö tämä ole lopulta meidän sielumme syvin kaipuu? Jos emme ole yhteydessä Jumalan rakkauteen, etsimme sitä loputtomiin kaikkialta muualta, ihmisistä, saavutuksista, kokemuksista. Vasta kun palaamme tähän yhteyteen, löydämme sen mitä olemme aina etsineet.
Jumala ei ole vain kenttä tai käsite. Hän on ääretön ja rajaton, mutta samalla hän voi tulla meille läheiseksi muotona. Jumalan voi kokea sekä muodottomana että muotona, sillä hän on molempia. Ja nimi, jolla häntä kutsumme, avaa meille juuri sen puolen Jumalaa, joka sillä hetkellä on lähimpänä sydäntämme.
Kun ajattelen Jumalaa tietoisuutena, löydän valon. Mutta kun avaudun Jumalalle muotona, löydän rakkauden. Ja juuri rakkaudessa tunnen syvimmän yhteyden siihen, kuka todella olen, sillä sieluni on osa Jumalaa, ja sen todellinen luonto on rakkaus.
Siksi olen alkanut puhua Jumalasta yhä rohkeammin. Ei siksi, että haluaisin herättää muissa vastareaktioita, vaan siksi, että juuri tämä sana kantaa minulle eniten totuutta. Tietoisuus voi avata mielen, mutta Jumala avaa sydämen.
Ja lopulta sydän ei kaipaa vain valoa, vaan rakkautta. Kun sanon Jumala, en ainoastaan nimeä, vaan astun suhteeseen. Siksi sillä on merkitystä, mitä sanaa käytämme, sillä yksi sana voi muuttaa koko kokemuksen Jumalasta.
