Kipu kätkee armon lahjan

Meidän mielemme näkee vain pienen palasen todellisuudesta. Oletko huomannut, että silloin kun jokin satuttaa sinua, mielesi huutaa: “Tämä on väärin. Tämä on huono asia. Tätä ei saisi tapahtua.” Se on luonnollista, sillä mieli haluaa pitää kiinni siitä, mikä tuntuu turvalliselta. Mutta mieli on rajallinen, se ei näe kokonaisuutta eikä ymmärrä Jumalan ääretöntä suunnitelmaa.

Jumalan näkökulma on rajaton. Hän näkee yli sen, mitä meidän mielemme ymmärtää. Hänen tahtonsa kantaa kaiken läpi, myös kivun, menetykset ja sen, mikä hetkessä tuntuu sietämättömältä. Siksi usein juuri se, mikä tuntuu suurimmalta tuskalta, on lopulta suurin armon lahja.

Minulle tämä tuli todeksi, kun olin hyvin sairas järjestämälläni retriitillä Egyptissä. Sillä hetkellä olin täysin hajalla. Kaikki romahti, kehoni, mieleni ja unelmatyöni. Tuntui kuin koko elämä olisi murskattu. Kun palasin kotiin, olin yhä rikki ja tyhjä. Tyhjensin koko alttarini, enkä pystynyt edes olemaan sen äärellä. Kannoin kaiken pois ja jätin tilalle vain valkoisen liinan. Kolmen viikon ajan alttari seisoi täysin tyhjänä, kuin näkyvä kuva sisäisestä tilastani, siitä ettei minussa ollut enää mitään jäljellä. Meditaationi olivat täyttä hiljaisuutta, mikään ei liikkunut. Ja juuri siinä tyhjyydessä Jumala hivuttautui lähemmäs.

Usein ajattelemme, että Jumalan lahjat ovat lempeitä ja kauniita. Mutta todellisuudessa suurin armo saapuu useimmiten murtumisen kautta. Se repii meiltä pois sen, mihin olemme kiinnittyneet, ja tekee meidät tyhjiksi. Vasta silloin Jumalan ääretön rakkaus ja tahto voi virrata meissä vapaasti.

Bhakti-perinteessä on tarina, joka kuvaa tätä syvästi. Krishna tuli kerran bambun luo ja sanoi: ”Anna elämäsi minulle. Minun täytyy leikata sinut.” Bambu epäröi: ”Eikö ole mitään muuta tapaa?” Krishna vastasi: ”Ei ole.” Ja bambu antautui: ”Hyvä on, minä annan itseni sinulle.” Krishna leikkasi sen, teki siihen reikiä ja jokainen viilto sattui. Mutta vähitellen bambusta tuli huilu.

Tästä lähtien huilu oli aina Krishnan kanssa. Hän puhalsi siihen ja sen kautta syntyi kaunein musiikki.

Jopa gopit, Krishnan omistautuneimmat seuralaiset, tulivat mustasukkaisiksi. (Gopit olivat paimentyttöjä, jotka edustavat puhdasta rakkautta Jumalalle.) He kysyivät huilulta: ”Miten on mahdollista, että olet aina Krishnan kanssa päivin ja öin? Mikä on salaisuutesi?”

Ja huilu vastasi: ”Salaisuus on se, että olen sisältä tyhjä. Siksi Krishna voi tehdä kanssani mitä haluaa, milloin haluaa ja miten haluaa.”

Kun minut tyhjennettiin kaikesta, en vajonnut pelkkään ulkoiseen tyhjyyteen, vaan lopulta se avasi oven syvempään rakkauteen. Se näytti minulle, että todellinen turva ei voi koskaan löytyä mieleni suunnitelmista tai siitä, mihin olen takertunut. Minun oli päästettävä irti myös unelmatyöstäni ja kaikesta siitä, mitä olin ajatellut olevani. Se sattui syvästi, mutta juuri siksi se teki tilaa jollekin aidommalle, joka ei voi koskaan horjua. Tällä hetkellä olen kuin Krishnan huilu, tyhjä sisältä, jotta Hänen rakkautensa voi löytää oman sointinsa minussa. Tulevaisuus näyttää, millaiseksi tämä uusi sävelmä muotoutuu käytännössä.

Mutta armon lahja ei avaudu meille ilman antautumista. Meidän täytyy uskaltaa päästää irti ja antaa itsemme tyhjentyä, hypätä siihen pimeään rotkoon, jossa emme tiedä, mitä jää jäljelle. Se on hetki, jolloin sydämen päällä oleva kerros murtuu, ja tulemme askeleen lähemmäs totuutta. Ja siksi samalla tulemme lähemmäs Jumalaa.

Elämä tulee ennemmin tai myöhemmin murtaakseen meistä jokaisen. Muista se, kun olet itse sen äärellä. Se vie pois sen, mihin olemme tarrautuneet, ja riisuu meidät tyhjiksi. Siinä hetkessä voi olla vaikea nähdä mitään hyvää, mutta juuri siinä on armon lahja: mahdollisuus syntyä todeksi ja avautua huiluksi, jonka läpi Jumalan rakkaus saa soida. Tyhjyys ei ole loppu, vaan alku jollekin aidommalle.